arkisto1

Satavuotista animea juhlivia animefiilejä ilahduttaakseen Japanin kansallinen leffa-arkisto (National Film Center) on avannut jo vähän aikaa sitten ”Japanese Animated Film Classics” -striimisivut joille on kasattu 64 historiallista animenpätkää vuosilta 1917-1941 (uutinen täällä, sivuille pääsee tällä linkillä ja animet aikajärjestyksessä löytyvät tämän linkin takaa). Innokkaiden harrastajien kannattaa tosin pitää katselun suhteen pientä kiirettä koska ilmoittamansa mukaan tämä kokoelma on vapaasti striimattavana vain juhlavuoden 2017 ajan.

goto1

Kreivi Gotō esittelee teesejään ja Jun’ichi Kōuchi Windows-kursorin! (klikkaa kuvaa)

Mukana tässä kokoelmassa on joukko todellisia animen aarteita mutta myös hieman omalaatuisempia valintoja kuten vaikkapa kreivi Shinpei Gotōn poliittiset teesit vuodelta 1926 (politiikasta kiinnostuneiden kannattaa kyllä katsoa tämäkin ja todeta kuinka maailma ei sadassa vuodessa ole mihinkään muuttunut, klikatkaa tänne) tai erityisen sotapropagandistinen pläjäys vuodelta 1932 Armies of the World (japanonationalismista kiinnostuneet klikkaavat tänne, ja jos aihe kiinnostaa niin googlatkaa vielä toinen varsin räikeä tapaus vuodelta 1934: Omocha Bako Series Dai 3 Wa: Ehon 1936-nen). Joissakin tapauksissa animaatiota on mukana vain hyvin vähän kuten vaikkapa vuoden 1931 koululaisille tarkoitetussa magnetismia käsittelevässä opetusfilmissä (jos olette asian unohtaneet niin voitte kerrata periaatteet klikkaamalla tänne) tai sinänsä kiinnostavassa höyrykoneista ja japanilaisesta rautatiehistoriasta kertovassa pätkässä (juna-otakut klikkaavat tänne). Sekin on vielä hyvä huomata että leffa-arkiston listalla ei ole likimainkaan kaikkia näinä vuosina esitettyjä animeteoksia vaan nähtävänä on nyt vain jollakin arvalla valittu valikoima.

train

Ensimmäinen veturi Japanissa vuonna 1872 (klikkaa kuvaa)

Niinpä kiireisiä faneja varten teenkin tähän postaukseen nyt listan sellaisista yleissivistykseen kuuluvista aivan-pakko-katsoa-animenpätkistä jotka olen asiantuntemuksellani (…) poiminut tarjonnan joukosta ja koska kyseessä on laillinen videosivusto löydätte nyt myös suorat linkit arkiston englanniksi tekstitettyyn videomateriaaliin.

ankka

Myös Mitsuyo Seo osaa piirtää ankkoja! (Ahiru Rikusentai, klikkaa kuvaa)

Pohjustukseksi on hyvä tietää että materiaali on lähes kokonaan peräisin animen mykkäkaudelta joten ikävä kyllä katselukokemus jää alkuperäiseen verrattuna hyvin vajavaiseksi koska että pääse nauttimaan aikanaan elokuvayleisöä viihdyttäneen benshin ja muusikoiden esityksistä. Hahmomalleja ja slapstick-komediaa seuratessanne huomaatte varmasti sen kuinka japanilaiset animaattorit hakivat ahkerasti vaikutteita länsimaista ja aika usein näette ruudulla varsin helposti tunnistettavia Fleischer-veljesten tai Walt Disneyn tuotannon suoranaisia kopioita. Kuten varmasti arvaatte näitä tuontituotteita esitettiin Japanissakin ahkerasti jopa niin että alkuaikojen animella oli suuria vaikeuksia houkutella maksavaa yleisöä katsomoon kun omat tekniset taidot eivät Nipponinmaalla vielä oikein riittäneet virtaviivaisten ulkomaansaavutusten rinnalla. Toinen selvä trendi 30-luvulla ja varsinkin 40-luvulla on koko ajan kasvava vaivihkaisen sotapropagandan ja kolonialismiaatteen (…tämä on sitä kun ruudulla hyppii hölmöjä lerppahuulisia neekereitä…) määrä. Vuonna 1931 alkanut Mantšurian valloitus oli alkua 15-vuotiselle sotaisalle ajanjaksolle jonka aikana käytiin niin toinen sota Kiinan kanssa (1937) kuin Tyynenmeren sotakin (1941) toisen maailmansodan osana. Niinpä hallitus piti huolen siitä että viihdetaiteilijat pysyivät kurissa eikä tilanne paljon muuttunut sodan päättymisen jälkeenkään 1945 koska ketään yllättämättä miehitysvalta harrasti puolestaan omaa sensuuriaan.

tintin

Kolonialismi rehotti kyllä paremmissakin piireissä! (Tintin au Congo, 1930)

Mutta tämä taustoista ja siirrytään siihen mielenkiintoisempaan asiaan eli animen katseluun!


1917 – Jun’ichi Kōuchi:
Namakura Gatana
Hanawa Hekonai Meitō no Maki

namakura

Sankarsamuraimme halajaa uutta katanaa (klikkaa kuvaa)

Itseoiketusti ensimmäisenä listalla on tietenkin se ainoa jälkipolville säilynyt animen syntyvuoden 1917 teos jossa yksi kolmesta Animen Isästä Jun’ichi Kōuchi esittää taitojaan. Slapstick-komediapätkässä seuraamme kuinka hieman kömpelöhkö samurai on ostamassa uutta katanaa mutta asiat eivät menekään aivan suunnitelmien mukaan. Lievähkön hupaisaa on huomata myös se kuinka tuotannon rahojen loppuminen animen syntyvuonnakin näkyy lopputuloksessa dramaattisesti: alussa rehvakasta paperileikeanimaatiota käyttänyt Kōuchi joutui sitten viimeisellä minuutilla tyytymään halvempaan siluettianimaatioon. Tämän pätkän koodattuaan Kōuchi palasi takaisin leipätyöhönsä poliittiseksi pilapiirtäjäksi joten hänen animetuotatonsa jäi näin varsin suppeaksi.


1918 – Seitarō Kitayama:
Urashima Tarō

urahisma

Urashima Tarō tapaa merenpohjassa kilpikonnan (klikkaa kuvaa – ei subattu)

Vuoden 1918 animea ei jälkipolville ole myöskään montaa ole säästynyt joten tämä harvinaisuus kuuluu tietenkin katseltavien joukkoon ja tällä kertaa näemme perinteisen Urashima Tarō -kansantarinan animesovituksen jossa paperileikkeitä siirtelemässä on nyt toinen Animen Isä Seitarō Kitayama. Slapstick-komedian lisäksi kansantarinat olivat hyvin suosittu sovituskohde joihin Kitayama varsinkin oli kovasti ihastunut vaikka tosin tämä pläjäys merenalaismaailmaan juhlimaan lähteneen kalastajapojan Rip Van Winkle -tyyppisestä tarinasta on hieman vapaamielisempi tulkinta. Kitayama ahkeroitsi animen parissa erityisesti vuosina 1917-1918 pistäen kasaan parinkymmentä shorttia (joista tosin tämä on ainoa jäljelle jäänyt) mutta hänen suurin merkityksensä animeteollisuudelle on siinä että hän perusti maailman ensimmäisen animestudion vuonna 1921 (Kitayama Eiga Seisakujo) – joka tosin jäi epäonnekkaasti varsin lyhytikäiseksi kun tuhoutui suuressa Kantōn maanjäristyksessä 1923 kuten samassa rytinässä katosi myös muutenkin suuri osa varhaisia animefilmejä. Kitayama pistikin tämän ankean kokemuksen jälkeen pensselit santaan animehommien suhteen ja ryhtyi uutiskuvaajaksi.


1926 – Noburō Ōfuji:
Kirigami Zaiku Saiyuki: Songokū Monogatari

songoku

Iloiset veikkoset matkalla jossain Intiassa (klikkaa kuvaa)

Kiinalainen 1600-luvulla kirjoitettu romaani Xīyóujì jonka tähtenä riehuu eräs apinakuningas Sūn Wùkōng (tai tutummin japanilaisittain Son Gokū) on valtaisan suosittu tarina joten eipä siis ihme että sen ensimmäinen animesovitus tehtiinkin mitä pikimmin (myöhempien aikojen animeharrastajille shōnen-sarja Dragon Ball lienee tutuin tapaus jossa löyhästi muistellaan tätä Kiinan ihmettä). Nyt nähtävää ensiviritelmää tekemässä on ollut ehkä merkittävin toisen sukupolven animeohjaaja, Jun’ichi Kōuchin oppilas Noburō Ōfuji jonka tyyli on mitä omintakeisin pallopäisine hahmomalleineen ja aivan erityiseksi tavaramerkiksi hänelle muodostui voimakaskuvioisten chiyogami-paperileikkeiden käyttö. Myöhemmin 30-luvulla Ōfujikin siirtyi sitten selluloidin pariin (katso esimerkkinä vaikkapa vuoden 1933 mättöpätkä Kaeru san-yūshi täältä) jolloin hänen tyylinsä selvästi disneytyi mutta mielenkiintoista on se että vanhoina päivinään hän sitten palasi jälleen tuttujen leikkeiden pariin (…tosin tällä kertaa värillisten sellofaanileikkeiden…) ja saavutti suurta ylistystä vuoden 1952 lyhytleffallaan Kujira jota huhujen mukaan kehuivat vuoden 1953 Cannesin elokuvajuhlilla sellaiset kaverit kuin festivaalin presidenttinä tuolloin toiminut Jean Cocteau ja joku heebo Pablo Picasso


1928 – Sanae Yamamoto:
Nihon-ichi Momotarō
Momotarō the Undefeated

momotaro1

Momotarō elukkakavereineen tähyää kohden yōkai-saarta (klikkaa kuvaa)

Persikkapoika Momotarōn tarina on myös yksi suosituimpia japanilaisia kansantarinoita ja tämä pätkä onkin jo toinen animesovitus aiheesta (ensimmäisen tempaisi valkokankaalle Seitarō Kitayama jo vuonna 1918). Nyt on kuitenkin ohjaimissa toisen animesukupolven ohjaaja Sanae Yamamoto joka hankki oppinsa juurikin Kitayaman animestudiolla ja debytoi vuonna 1924 Aisopoksen kilpikonna-ja-jänis-kertomuksen animesovituksella (katso se täältä). Tämä Momotarō-sovitus on kuitenkin jo kertaluokkaa parempi tekninen suoritus jossa näette kuinka Yamamoto hallitsee paperileikeanimaation nyt jo sujuvasti ja kuinka hän on erityisesti panostanut taustataiteeseen joka kummasti nostaa tapahtumien tunnelmatasoa. Yamamoton pitkällä animeuralla merkittävimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin 1950-60 -luvuille kun hän vuonna 1956 ovelana liikemiehenä myi animestudionsa Tōei Dōgalle jonka pohjalta syntyi sitten animehistorian järkäle, idän Disney, Tōei Animation. Uuden firman leivissä hän otti osaa ensimmäisen kokoillan värianimeleffan suunnitteluun (vuoden 1958 Hakujaden) ja hänen viimeinen animetyönsä oli valvoa porukkaa joka teki vuoden 1965 leffaa Gulliver no Uchū Ryokō missä yhteydessä merkille pantiin loppukohtauksen uudelleensuunnitellut parikymppinen nuoripoika nimeltään Hayao Miyazaki…


1929 – Yasuji Murata:
Kobutori
The Stolen Lump

kobutori

Tarobei huokaisee hetken hikisen aherruksen lomassa (klikkaa kuvaa)

Kansantarinat ovat joskus hassunhauskoja elleivät peräti täysin pöhköjä mistä hyvänä esimerkkinä tässä Kobutori Jīsan -kertomuksen animesovitus jossa pari valtavia kasvaimia naamassaan kantavat (…) jäppiset bilettävät tengujen sun muiden yōkaiden kanssa hieman omalaatuisin lopputuloksin… Ohjaimissa tässä on Yasuji Murata joka valloittaa teidät äärimmäisen yksityiskohtaisilla (…joskin varsin rujoilla…) hahmomalleillaan sekä erityisen vetävällä tanssi-animaatiotekniikallaan jossa on jo vaikea uskoa että tämä kaikki tehtiin aikanaan vain paperileikkeiden avulla. Sanae Yamamotolta animeoppinsa ammentanut Murata aloitti uransa 1927 pätkällä Saru Kani Gassen (katsokaa se täältä) jossa hänen otteensa vielä aika lailla hapuilee mutta nopeasti hän sai jutun juonesta kiinni ja oli 30-luvun ehkä tuotteliain animaattori jonka teosten joukosta löytyy monta muutakin tähtihetkeä. Näistä voidaan mainita 1928 Amsterdamin kesäolympialaisten innoittama maailman ensimmäinen urheiluanime vuoden 1928 Dōbutsu Olympic Taikai (katsokaa se täältä), vauhdikkaan sotaisat Momotarō-tappelupätkät vuoden 1931 Sora no Momotarō (katsokaa se täältä) ja vuoden 1932 Umi no Momotarō (katsokaa se täältä), ja Norakuro-mangan animesovitukset joista enemmän myöhemmin. Arkistosta puuttuu maanmainio norjalaisen kansantarinan sovitus vuodelta 1935 Umi no Mizu wa Naze Karai mutta jos satutte googlaamaan tämän videon niin suosittelen sitä ehdottomasti!


1931 – Kenzō Masaoka:
Nonsense Monogatari Daīppen – Sarugashima
Nonsense Story, Volume 1: Monkey Island

sarugashima

Ihmiselo apinain keskellä ei aina ole juhlaa… (klikkaa kuvaa)

Tässä jännittävässä Tarzan-vaikutteisessa tarinassa sankarlapsemme ajautuu autiolle saarelle jossa apinat ottavat hänet kasvattaakseen mutta huomaatte kuinka hännättömän ihmislapsen sopeutuminen elukkaelämään ei olekaan aivan helppoa. Tarinasta on tehty myös kakkososa Nonsense Monogatari Daini-hen – Kaizokusen (1931) joka jostain syystä ei nyt julkaistuun aineistoon kuitenkaan kuulu. Kyseessä on merkittävään maineeseen nousseen Kenzō Masaokan ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö eikä tämä anna hänen kyvyistään ollenkaan sellaista kuvaa kun olisin halunnut koskapa hänen suuruudenaikansa osuivat 30-luvun loppupuoliskolle ja 40-luvulle ja toivoisinkin että googlaisitte katsottavaksenne hänen valtaisaa kuuluisuutta saaneen lyyrisen pätkän Kumo to Tulip (1942) ja ihanaisen orpokissaseikkailun Suteneko Tora-chan (1947) (Tora-chan -sarjan kaksi seuraavaa leffaa Tora-chan to Hanayome ja Tora-chan no Kankan Mushi voitte jättää sitten katsomatta). Äärimmäisen sulava animaatio (…Suteneko Tora-chan sisältää maailman ensimmäisen sakuga-kohtauksen, katsokaa se täältä…) ja visuaalinen rikkaus johtivat vertailuihin peräti Disneyn tasoisesta osaajasta minkä lisäksi hänen ennakkoluuloton asenteensa uusia keksintöjä kohtaan ansaitsi hänelle arvonimen ”Japanin Méliès”. Eikä ollenkaan syyttä, hänen ohjaamansa vuoden 1933 (nyttemmin kadoksiin joutunut) leffa Chikara to Onna no Yo no Naka oli maailman ensimmäinen äänianime minkä päälle vuoden 1935 vauhdikas tanuki-pätkä Chagama ondo oli ensimmäinen kokonaan selluloidille tehty anime – tekniikka jota sitten käytettiinkin vuoteen 2013 asti kunnes viimeinen mohikaani, animesarja Sazae-san luopui sen käytöstä. Mainitaan vielä sekin että asiantuntijoiden mukaan tuon Kumo to Tulip -pätkän leppäkerttutypyä voidaan pitää ensimmäisenä animen moe-ilmentymänä minkä ehkä selittää se että hahmon liikkeet animoitiin käyttäen mallina Masaokan uimapukuun sonnustautunutta vaimoa…


1931 – Noburō Ōfuji:
Haru no uta
Spring Song

haru

Kevääntulon innoittama Ōfujin Romeo haikailee Juliaansa! (klikkaa kuvaa)

Tämä toimikoon esimerkkina siitä kuinka vaikka äänianime ei vielä markkinoilla ollutkaan niin kekseliäät animaattorit kiersivät puutteen tällaisilla levyyn synkronoiduilla musiikkivideoilla joissa ideana on siis laittaa äänilevy pyörimään samaan aikaan kun filmikamerakin jolloin saadaan aikaan kuulijoiden levynostohaluja miellyttävästi kohottava kokonaiselämys – ja koska tässä arkistosta löytyvässä esimerkissä ei ole ääntä niin suosittelenpa googlaamaan sellaisen version jossa tämä varsin vetävä biisi kuullaan. Kuten animointityylistä helposti huomaatte Noburō Ōfuji on tässä vauhdissa ja hän olikin tämän musavideo-alan oikea ekspertti aloittaen jo vuonna 1929 varsin kissamaista naukumista esittäneellä pätkällä Kuronyago. Vastaavanlainen vuoden 1930 shortti Jidō shōka eiga: Muramatsuri on kuuluisa ensimmäisen laulun sanoja seuraavan karaokepallon käytöstä kun taas vakavailmeisempää menoa esitteli Japanin kansallislaulun esittävä Kokka kimigayo (1931, katsokaa se täältä, peräti äänten kera) jota tehdessä Ōfuji on ottanut vähäistä enemmän mallia saksalaisen Lotte Reinigerin siluettianimaatiotyylistä – minkä lisäksi joku voi olla näkevinään myös pientä (tosin ehkä tahatonta) natsisymboliikkaakin siinä kun Reichsadler levittää siipensä viimeisellä minuutilla…


1932 – Teizō Katō:
Ōatari Sora no Entaku
The Lucky Taxi Pilot

cabby

Vuonna 1980 lentokonetaksin kyydissä sattuu kaikenlaista! (googlatkaa)

Tässä sitten lisään listalle aivan ominpäin tämän pätkän eli tätä ette löydä arkistosta mutta koska kyseessä on varsin olennainen tapahtuma niin rohkenenpa silti tempaista. Tarinassa siirrytään kaukaisen tulevaisuuden vuoteen 1980 jolloin ihmiskunta elelee korkeissa pilvenpiirtäjissä ja paikasta toiseen siirrytään lentokoneilla (…niillä oli 30-luvulla kyllä aivan loputon tulevaisuudenusko…) ja niinpä seuraammekin lentokonetaksikuskijäppisen seikkailullista päivää. Kyseessä on siis merkittävä historian merkkipaalu eli ensimmäinen scifi-anime jonka meille tarjoilee ohjaaja Teizō Katō josta kaverista ei sitten tämän enempää tietoja herukaan. Arkistosta löytyy puolestaan vuodelta 1934 Shigeji Oginon ohjaustyö Hyakunengo no aru hi (katsokaa se täältä) jossa siirrytään kertalaakista sata vuotta ajassa eteenpäin mutta sekä animaatiotekniikan että tarinan puolesta tämä juttu on hieman kevyempää settiä. Ogino kunnostautui muutoin erityisesti kokeellisen animaation saralla, arkistosta löydätte hänen lievästi Felix-kissa-kopioidun stop-motion-animaationsa (katsokaa se täältä) tai geometrisillä kuvioilla leikkivät kokeilut (katsokaa niitä täältä, täältä tai täältä mutta jättäkää väliin jos olette alttiita epileptisille kohtauksille…) sekä kaverinsa Noburō Ōfujin kanssa tehdyn värianimaatiodokumentin (katsokaa se täältä, ja asiasta lisää vielä alempana).


1933 – Hakusan Kimura:
Yoshichirō no Keirei
Yoshichirō Salutes

salute

Samuraisankarimme Yoshichirō partioimassa… (klikkaa kuvaa)

Nyt tapaamme supervahvan samuraiäijän Yoshichirōn jolla kuitenkin oma erinomaisuus nousee päähän ja hän tarvitsee kurinpalautuksen ollakseen taas nöyrä ja kunnioittavainen. Kansalaisille tarjotaan tässä siis tällaista kunnon ihmisen moraalioppia mikä olikin varsin yleinen aihe animen ensivuosikymmeninä kun rahoituksen saanti oli kiven alla (…rahapulasta on siis kärsitty jo sata vuotta…) niin tämän pätkän tavoin Japanin opetusministeriö heitteli sitten jenitukkuja joiden avulla tehtiin koulukkaille sopivaisen hyveellisiä kasvatustarinoita. Ohjaajana meitä viihdyttää Seitarō Kitayaman oppilas Hakusan Kimura jonka 1924 alkaneen lyhyen animeuran kutakuinkin viimeiseksi saavutuksi jäi tämä pätkä. Miehestä ei muuten paljon tiedetä mutta animen historiaan hän jää sillä että teki vuonna 1932 ensimmäisen hentai-animen Suzumi-bune jossa hommassa tarinan mukaan kävi kuitenkin hieman ohraisesti: poliisi nimittäin takavarikoi leffan ennen kuin se oli ennättänyt edes valmistua joten innokkaat otakut jäivät tuolloin nuolemaan näppejään – ja liekö sitten Kimurakin viety putkaan koska animenteko häneltä loppui samoihin aikoin. Pitikin odottaa neljä vuosikymmentä ennenkuin katselukoppien kansaa villitsivät Osamu Tezukan leffat Senya Ichiya Monogatari (1969) ja Cleopatra (1970) (…jotka tosin eivät tietenkään olleet pornoa vaan taidetta…) tai ns ukiyo-e-leffa Hi Gekiga: Ukiyo-e Senya Ichiya (1969) ja sopivaisesti nimetty Yasuji no Pornorama: Yacchimae!! -leffa (1971). Varsinainen rähinähän pääsi käyntiin sitten vuonna 1984 jolloin saimme ihailtavaksemme runsain määrin eroottista OVA-taidetta jota tarjosivat Lolita Anime ja kaikkien varmasti tuntema Cream Lemon.


1934 – Yasuji Murata:
Norakuro Gochō
Corporal Norakuro

norakuro

Korpraali Norakuro heittää vähän mättöä koneistoon (klikkaa kuvaa)

Kuten nykyäänkin manga oli jo animen alkuaikoina suosittu sovitusten lähde ja yksi suosituimmista sankareista oli Norakuro-mangan orpo koira joka lähtee inttiin ja tästä seuraa letkeää armeijakomediaa meille tuttuun sotamies Masi -tyyliin – ja aitouden takasi se että mangaka Suihō Tagawa palveli itsekin kolme vuotta keisarillisen Japanin armeijassa. Tässä nähtävä pätkä on toinen Yasuji Muratan aiheesta ohjaama viritelmä jossa hän on päässyt hommassa nyt jo kunnon vauhtiin ja tarjoaa meille räyhäkkään takaa-ajokokemuksen kun inhat Apinat ovat kähveltäneet Koirien armeijan salaisia papereita mutta onneksi Norakuro saa asiasta vihiä… (ensimmäisen vuoden 1933 vielä hieman harjoittelukappaleelta vaikuttaneen Norakuro-pläjäyksen Norakuro Nitōhei: Kyōren no Maki näette täältä). Myöhemmin tehtiin vielä lisää Norakuro-leffoja ja suuren suosion vuoksi myös kaksi TV-animesarjaakin 70- ja 80-luvuilla. Muita manga-sankareita jotka pääsivät jo varhain esiintymään myös animessa olivat pikkupoika Mābō – googlatkaa esim pätkät Mābō no Daikyōsō ja Mābō no Kinoshita Tōkichirō – ja Bōken Dankichi -mangan Dankichi (joka Dankichi muuten perustui aivan oikean elämän seikkailijaan nimeltään Mori Koben). Dankichin erittäin poliittisesti epäkorrekteja seikkailuja näette kun googlaatte vaikkapa teoksia nimeltä Dankichi-jima no Olympic Taikai tai Bōken Dankichi: Hyōryū no Maki.


1934 – Ikuo Ōishi:
Ponsuke no Haru

ponsuke

Luminen talvi aiheuttaa harmeja tanukikaveruksillemme (klikkaa kuvaa – ei subattu)

Tämä pätkä on sitten listalla vain sen takia että sen myötä nyt ensimmäistä kertaa näette ja kuulette äänianimea kun seuraamme tanukiperheemme hankaluuksia kovan ja kylmän talven keskellä mutta onneksi lopulta kevät koittaa! Ohjaajamme on Ikuo Ōishi jonka lyhyt animeura käsittää enimmäkseen mainospätkiä kunnes hän sitten 30-luvun lopulla siirtyi armeijan leipiin koulutusmateriaalia tekemään ja sille tielle jäikin kun upposi merenpohjaan amerikkalaisen sukellusveneen torpedoiman laivan mukana 1944. Tämä on kyllä pienen harmituksen aihe koskapa hänen varsin disneyvaikutteisen eloisa ja komediallinen animointityylinsä oli kyllä aikakauden parhaiden joukossa ja suosittelenpa tässä että googlailisitte hänen tuotannostaan vaikkapa erityisen fleischer-vaikutteisen pätkän vuodelta 1933 Ugokie Kori no Tatehiki jossa tanuki ja kettu mittelevät oveluuttaan varsin kekseliäiden visuaalisten kikkojen vallatessa ruudun. Vuoden 1935 Shōjōji no Tanuki-bayashi Ban Danemon puolestaan esittelee hänen kykyjään komediallisen mättötarinan parissa eikä hullummin häneltä hoidu tämäkään puoli. Kuten tuosta aiemmin jo varmasti luitte, ensimmäinen äänianime oli Kenzō Masaokan vuoden 1933 nyttemmin häviöksiin joutunut leffa Chikara to Onna no Yo no Naka mutta noin ylipäätään talkie-tekniikan leviäminen Japanissa oli merkittävän hidasta benshi-perinteen vuoksi – benshit luonnollisestikin puolustivat työpaikkojaan minkä lisäksi elokuvayleisö piti heidän suorituksiaan selvästi viihdyttävämpinä kuin leffojen ääninäyttely. No, ajan myötä sitten kustannuspaineet ajoivat siihen että 30-luvun loppua kohden äänieolokuvat valtasivat teatterit mutta muutama benshi jatkaa silti sitkeästi työtään tänäkin päivänä, kuuluisin heitä lienee Midori Sawato.


1937 – Noburō Ōfuji:
Katsura-hime

katsurahime

Sankarsamuraimme hiippailee metsän keskellä väreissä! (klikkaa kuvaa)

Nyt on aiheena Shigeji Oginon filmaama dokumentti jossa näemme kuinka kaverinsa Noburō Ōfuji tekee kokeellista värianimaatiota nimeltään Katsura-hime joka valmis pätkä lopulta nähdään kahden viimeisen minuutin aikana. Värit ovat oikein kauniita mutta koska kokeiltu Kodachrome-filmityyppi ei soveltunut leffateatteriesityksiin ei tätä pätkää mitä luultavimmin koskaan esitetty missään joten ensimmäisen värianimen titteli jäi näin nyt saamatta. Ōfujin oma vuoden 1952 kovasti kehuja saanut äärifeministinen remake-pätkä Kujira lienee siis edelleen ensimmäinen Sakuran värifilmille kuvattu julkisesti esitetty anime (…joskin tosin sen värimaailma on hyvin suppea mutta ankea…), minkä jälkeen vuonna 1958 nähtiin ensimmäinen värillinen TV-anime (…ja itse asiassa ensimmäinen TV-anime ylipäätään…), myyrän avaruusseikkailuista kertova Mogura no abanchūru. Kyseessä oli väri-TV-testipätkä joten katselijoita ei tälle varmaankaan montaa siunaantunut kun televisioita oli noihin aikoihin Japanissa aika harvalla eivätkä viralliset väri-TV-lähetyksetkään alkaneet kuin vasta 1960. Muutamaa kuukautta myöhemmin vuonna 1958 valkokankaille pärähti sitten myös ensimmäinen kokoillan värianime Hakujaden joka sai myös olla kunnian maailman toinen USAn markkinoille lisensoitu anime vuonna 1961 (se aivan ensimmäinen samana vuonna oli Shōnen Sarutobi Sasuke).


1941 – Mitsuyo Seo:
Ari-chan
Arichan the Ant

arichan

Pistänpä tässä vähän rokkia masiinaan tuumii muurahaisnatiaisemme (klikkaa kuvaa)

Päätämme tämän katsauksen kauniin musikaaliseen Disneyn Silly Symphony -vaikutteiseen slice-of-life-pätkään jossa muurahaisnassikkamme seikkailee soittotaitoisten heinäsirkkojen kanssa ja palaa sitten kotiinsa nukkumaan. Ohjaajana tässä on Mitsuyo Seo joka aloitti uransa vuonna 1934 mielenkiintoisella yhdistelmällä nationalistista sotakuvausta (Osaru no Sankichi: Totsugeki-tai) ja samurai-aikojen romanttista toimintaa (Genroku Koi Moyō: Sankichi to Osayo, katsokaa tämä täältä), kun taas myöhempää vankkaa Aku Ankka -harrastustaan hän osoitti vuoden 1940 rähinäpätkällä Ahiru Rikusentai (katsokaa se täältä). Seo ei ollut turha jätkä animointitekniikankaan puolella vaan Ari-chan on ensimmäinen monitasokameran avulla tehty anime (…jos ette tiedä mikä se vehje on niin tällä videolla Walt-setä kertoo kaiken…). Mutta vaikka nämä hänen 1930- ja 1940-luvun alun työt hienoja olivatkin niin suurinta mainetta joskin varsin synkkää sellaista hän lopulta niitti hienoimmilla (…jos näin siis voi sanoa…) japanilaisilla sotapropagandaelokuvillaan Momotarō no Umiwashi (1943) ja Momotarō: Umi no Shinpei (1945) joka jälkimmäinen huhujen mukaan sai jopa itse Osamu Tezukan liikuttumaan rujosta aiheesta huolimatta. Eräs näitä elämän suuria mysteereitä onkin se kuinka vannoutunut sosialisti, Japanin Proletaarisen Filmiliigan korttiakantava jäsen Mitsuyo Seo sitten houkuteltiin näin merkittäviin armeijan hommiin. Sen verran kova paikka tämä hänelle ilmeisesti kuitenkin oli että sodan jälkeen hän sitten heittikin selluloidit uuniin ja ryhtyi lastenkirjojen kuvittajaksi.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset