Mai Mai Miracle


~ Arvosana 3/5 ~

maimai1

Tässä typykaverukset Shinko ja Kiiko chillailevat aurinkoisen iltapäivän lämmössä…

Selvittyään vuoden 2006 Black Lagoon -animesarjasta Sunao Katabuchi pääsi sitten keskittymään ohjaus- ja kässäröintihommiin liittyen tähän vuonna 2009 ensi-iltansa saaneeseen toiseen animefilmiinsä jolle mittaa kertyi nyt 90 minuuttia. Leffassa palataan vuoteen 1955 ja Hōfun pikkukylään jossa äärimmäiseen slice-of-life-tyyliin seuraamme pikkutypy Shinkon (9v) seikkailuja sodanjälkeisessä Japanissa joita vielä välillä ryyditetään Shinkon vilkkaan mielikuvituksen tuotoksena syntyvillä fantasiapätkillä joissa siirrytään ajassa tuhat vuotta taaksepäin jolloin kylä oli Suō-provinssin pääkaupunki. Leffa perustuu Nobuko Takagin omaelämänkertakirjaan Maimai Shinko kun taas puolestaan noiden esihistoriamuisteloiden taustalla on vuonna 1002 (…tässä ei ollut kirjoitusvirhettä…) valmistunut Sei Shōnagonin slice-of-life-runokirja Makura no Sōshi.

maimai2

…ja tunnelmoivat sitten tulikärpästen kanssa iltahämärissä!

Tapaamme rasavillitypymme Shinkon kirmailemassa kotikylänsä pelloilla samalla kun hän näkee mielikuvituksessaan kuinka entisaikaiseen pääkaupunkiin on tulossa uusi kuvernööri – ja kuinka ollakaan myös Shinkon kylään juurikin muuttaa tehtaan uusi tohtorissetä tyttärensä Kiikon kanssa. Kiikon ensimmäinen koulupäivä ei kuitenkaan mene ns putkeen koskapa perheensä yläluokkainen elämäntyyli ei juurikaan sovellu maalaisjunttien maailmaan mutta hän saa kuitenkin uuden kaverin Shinkosta joka seurailee häntä kotiin asti ihmettelemään uusinta teknovillitystä: kaasukäyttöistä jääkaappia! Kiiko käy sitten Shinkon luona vastavierailulla josta kehkeytyy typy-ystävyyttä hehkuva hetki – no sen jälkeen kun tytöt selviävät Kiikon tuliaisinaan tuomien alkoholipitoisten konvehtien aiheuttamasta humalasta siis… Mielikuvitusmaailmassa näemme kuinka kuvernöörin mukana tullut prinsessa Nagiko (=eli Sei Shōnagon) kaipailee ystäviä ja kuulemme kuinka paikalla asusteleva porukka hankkii elantonsa takomalla sinne pudonneen meteoriitin raudasta tarve-esineitä. Takaisin tähän päivään ja elellään lutuisia kesäpäiviä lasten rientojen parissa kun Kiikokin on jo sopeutunut hyvin rähjäiseen porukkaan, rakennetaan patoa, käydään pummilla leffassa ja nähdään myös naima-aikeissa oleva kylän söpöope Hizuru jonka mukaan lapsikatras nimeää myös patoaltaassaan uiskentelevan kultakalan. Pientä draamaa syntyy kun imōto Mitsuko katoaa mutta kaikkien ihailema poliisisetä löytää hänet ja tuo takaisin kotiin – mutta sitten iskee shokkujenshokku kun kuullaan että tämä poliisimies onkin hirttänyt itsensä jouduttuaan pelivelkojen ja katalien naisten vuoksi mieron tielle! Shinko lähtee poliisin pojan Tatsuyoshin kanssa kostoretkelle satama-alueen hämärille kaduille mutta tapaamansa heput ovat kuulemastaan myöskin järkyttyneitä joten mitään väkivaltaa ei sen kummemmin siis synny. Mielikuvitusmaailmassa näemme vielä kuinka Nagiko saa kuin saakin ystävän kaupungin surkeimmilla seuduilla asustavasta typystä ja on onnellinen – ja todellisessa maailmassa näemme loppukaneetiksi kuinka Tatsuyoshi muttaa Osakaan minkä jälkeen aika rientää ja lopulta Shinkokin isoisän kuoleman jälkeen lähtee isän työn perässä pois kylästä.

Siinä kun Katabuchi harjoitteli jo edellisessä leffassaan Arete Hime hieman ehkä epäonnistuen tällaisen tomeran typyhahmon esittelyä niin tässä tämänkertaisessa painoksessa homma meni jo paljon aikaisempaa sutjakkaammin ja näin Shinkon hahmo onkin koko leffan läpi erinomaisesti kantava pirtsakka voima. Hän ottaa ujon Kiiko-typyn ennakkoluulottomasti kaverikseen eikä pelkää sen enempää yrmeän vähäpuheista Tatsuyoshi-poikaa kuin lähteä tappelusretkelle alamaailman ilkiöitä vastaan jonkalainen häjyyt tuloo -asenne oli oikeinkin miellyttävää seurattavaa. Muu lapsikatras jäikin sitten aika lailla Shinkon varjoon, sitä suurinta hahmonkehitystä meille esitti Kiiko joka sopeutui maalaiskavereidensa seuraan loppujenlopuksi oikein mukavasti. Parhainta osaa leffassa oli kuitenkin sen ajankuvaus jossa Katabuchin vimma kuvata 50-luvun japanilaismaailmaa yksityiskohtia myöten iskee ruudulta tajuntaan viimeistään siinä vaiheessa kun meille esitellään kaasujääkaapin ja jääpalan avulla toimivan jääkaapin eroja… ja omien sanojensa mukaan Katabuchia innoitti tässä pieteettiydessä hänen oma lapsuutensa nytnähdyn kaltaisessa kyläpahasessa.

maimai4

Shinkon kuuluisa mielikuvitusmaailmoja tuottava hiustupsu!

Shinkon hiustupsun avulla luodut (…) Sei Shōnagon -fantasiat olivat siis Katabuchin omaa keksintöä joilla hän kuvaa lasten mielikuvituksen vilkkautta ja rajattomuutta – sekä sitten luo myös yhteyden hienostoneiti Kiikon ja entisaikojen hemmotellun prinsessan välille. Ne kuitenkin hieman lipesivät kädestä ja varsinkin lopun draamainen Nagikon matka sairauksien vaivaaman rutiköyhän perheen sortuneeseen asumukseen oli jopa hieman kiusallista katsottavaa – joskin tämä tietysti saattoi olla myös Katabuchin yhteiskuntakritiikkiä jolla osoitettiin että luokka-ajattelu ei Japanin yhteiskunnassa ollut tuhanteen vuoteen paljonkaan paremmaksi muuttunut. Kiikohan edusti huulipunineen ja deodorantteineen aivan toista elämäntapaa kuin Shinkon kaltaiset paikalliset maalaiset jotka kävivät koulua paljain jaloin räkä poskella valuen ja kynnet repaleisina – no ehkä Kiikon sopeutuminen uuteen elämään sitten kuvasi Katabuchin optimistisuutta sen suhteen että näin se yhteiskuntakin voi muuttua.

maimai3

Syntinen satamanseutu on pelottava maailma mutta taustamaalaukset olivat kauniita

Siinä missä leffa suurimmaksi osaksi kuvasi idyllista elämää Japanin maaseudulla niin lopun kostoretki paheiden tyyssijaan epämääräisten baarien ja tyyppien keskuuteen tuntui kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen elokuvaan. Poliisimiehen itsemurha oli jotenkin täysin puskista tullut äärimmäinen draaman isku joka muutti leffan olemusta mielestäni huonoon suuntaan minkäpäälle lapsosten kostoretkihomma oli jo sinänsä aivan kummallinen juonenkäänne puhumattakaan siitä kuinka koko retki sitten vielä lässähti huonosti selitetyksi ryhmävollotukseksi. Noin historiallisesti on ymmärrettävää että Katabuchi otti tässä mukaan tuolloisen hävityn sodan jälkeisen Japanin länsimaalaistumisen jota hän kuvaa siis hyvin negatiiviseen sävyyn kun siihen liittyy vain viinaa, uhkapelejä ja kevytkenkäisiä naikkosia.

Katabuchi oli tässä vaiheessa studio Madhousen leivissä ja tekninen jälki olikin nyt verrattoman hienoa erityisten kiitosten kohdistuessa siis jo mainittuun pilkuntarkkaan ajankuvaukseen jossa ei oltu säästelty vaivaa sen enempää taustatutkimuksissa kuin ruudulla näkyvässä piirrosjäljessäkään. Myös japanilaiset maalaismaisemat hehkuvat suloisasti auringonvalossa ja tulikärpästen täplittämässä hämäryydessä ja kieltämättä joidenkin kohtausten vertailu jopa Ghiblin tapaiseen hienouteen eivät ole aivan tuulesta temmattuja. Pää-seiyūt tulivat tällä kertaa live-action-näyttelyn puolelta: Mayuko Fukuda (Shinko) ja Nako Mizusawa (Kiiko).


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset