Jellyfish Restaurant


~ Arvosana 2.5/5 ~

kurage

Pääpoju Misaki saa tässä kyytiä söpötypy Natsukolta.

Puolen tunnin verran päästään nyt nauttimaan tästä pienellä magiikkaripauksella ryyditetystä draamanpalasesta jonka takana on Miyako Aoyaman samanniminen ranobesarja. Tutustumme päähahmokolmikkoon ja erityisesti heidän traagisiin taustatarinoihinsa, mutta meininki on kuitenkin suurimmaksi osaksi seesteistä slice-of-life-soljuntaa ja jopa pientä yaoi-maista mieheltä-miehelle muskeleiden esittelyäkin näkyy ruudulla.

Draamaisaksi aluksi ravintoloitsija Arashi löytää pääpoju Misakin tajuttomana rannalta ja hyväsydämisenä hemmona hän kierrättää Misakin niin sairaalassa kuin tarjoilee sapuskatkin. Tästä kiitollisena Misaki alkaa auttelemaan Arashia ruokalanpidossa ja samalla tapaamme myös söpön vihannestenkasvattaja-typy Natsukon. Lopulta Misaki tunnustaa Arashille että vain teeskentelee muistinmenetystä ja oikeasti hän on karkumatkalla kotoa sen jälkeen kun kaksoisveli teki itsemurhan minkä jälkeen äiti ei enää voinut edes katsoa Misakia koska hänen naamansa vain muistutti kuolleesta veljestä. Ja myös Arashi tekee draamaisan paljastuksen: myös hän ja hänen veljensä Nagisa löydettiin rannalta ja tuolloinen ravintolanomistaja otti heidät töihin, minkä lisäksi heillä molemmilla on maaginen meduusatauti joka vähitellen muuttaa ruumiin läpinäkyväksi niinjotta ihminen katoaa kokonaan ja hänet näkee vain kun hän on vedessä. Tämän jälkeen Arashi vaatii Misakia kirjoittamaan kirjeen kotiin, sitten kuulemme että söpötypy Natsuko olikin rakastunut Nagisaan ja näki kuinka hän traagisesti vähitellen muuttui kokonaan läpinäkyväksi ja polskii nykyään enää suuressa akvaariossa ravintolan yläkerrassa. Kirjeenkirjoituksen jälkeen pariskunta ihmettelee mihin Arashi on mennyt ja löytää hänet kellumassa meressä – hän oli vain siellä lepäämässä sanojensa mukaan. Ja kauniiksi lopuksi Misaki ilmoittaa haluavansa vain jäädä ravintolaan hommiin ja krediittien rullatessa näemme että näin hän tekeekin.

Koko pätkän päällekäyvänä teemana on melkoinen melankolian ilmapiiri jossa päähahmomme kukin pyöriskelee menneisyytensä murheiden selvittelyssä – ja hieman ehkä harmittavasti pätkän päättyessä he eivät ole juuri sen kummemmin asiassa edistyneet mitä nyt me katsojat vain tiedämme heistä vähän entistä enemmin. Leffan meduusatauti on mitä ilmeisimmin allegoria itsemurhalle ja siinä missä Nagisa on siis jo tällä tavalla ”kadonnut” niin melkoisen synkänsävyisen ja surullisen varjon luo sitten se että Arashi on menossa kovaa kyytiä samaan suuntaan. Natsuko on siis jo menettänyt rakastettunsa mutta onko hän nyt traagisesti rakastumassa Arashiin? Vai haluaako vain Arashi paljastella lihaksiaan ja vähän muutakin Misaki-pojulille? Kaikenkaikkiaan jää siis tunnelma että nyt nähty pätkä riittää alustamaan näiden hahmojen tarinan kyllä aivan hyvin mutta olisihan se ollut mukava tietää mitä heille sitten tapahtuu jatkossa, hieman siis kesken jääneeltä suoritukselta tämä nyt vähän vaikuttaa. Kiinnostuneiden lienee pakko kääntyä tässä vaiheessa Aoyaman ranobien puoleen.

Tekninen suoritus ei tässä silmiä hivele, studio ZEXCS on selvästikin pistänyt homman kasaan kahvikassasta löytyneiden jenien avulla koska sen verran karkeaa on animaatio ja kevyttä taustataide, ja varsinkin hahmodesign venyi välillä melkoisen jenkkipurukumin tavoin. Vähistä rahoista huolimatta ohjaajadebyyttinsä tehnyt Hiromi Taniguchi sai kuitenkin aikaan sen tärkeimmän eli tarinaan sopivan ilmapiirin: melankoliaa korostettiin ohjaustyön hitaudella, pitkillä maisemaleikkauksilla ja tummanpuhuvilla värisävyillä. Kuriositeettina voi vielä mainita sen että saamme ihailla tässä Satomi Kōrogin (Natsuko) ääninäyttelytaidetta, hänethän animeharrastajat tuntevat parhaiten aivan ihastuttavan Chi-kissan äänenä (Chi’s Sweet Home) tai äärimmäisesti kyynelkanavia rassanneen Ushio-typyn äänenä (Clannad ~After Story~).


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset