~ Arvosana 2.5/5 ~

kiznaiver

Iloinen porukkamme harvinaisen söpössä yhteiskuvassa!

Melodraaman kuningatar Mari Okada on nyt vuorostaan keksinyt tämän originaalisarjan pohjaksi vinkeän idean jossa joukko koululapsosia joutuu mukaan kokeeseen jossa systeemi jakaa kivun joukon jäsenten kesken eli jos jotakuta sattuu niin kaikki kokevat saman tunteen. Tästähän voisi poikia hurjia scifi-visioita – jotka kuitenkin voitte heti unohtaa, ei Okada sellaisia kirjoittele. Hommaa voidaan kutsua melko perinteiseksi ihmissuhdedraamaksi jonka tavoitteena on hehkuttaa ystävyyden auvoista olotilaa minkä lisäksi mukana on (ketään yllättämättä) reilulla kädellä annosteltua Okadan tavaramerkkiä eli itkupotkuraivari-romanssidraamaa.

Ensi töiksemme tapaamme pääpoju Agatan joka on koulukiusaajien kynsissä mutta eipä hätiä mitiä, hän nimittäin ei kykene tuntemaan kipua ollenkaan joten muksinnalla on siis vain kosmeettisesti häiritsevä vaikutus. Sitten hän kuitenkin törmää söpötypy Sonozakiin joka kertoo että hän ja 5 muuta tyyppiä ovat mukana Kizna-systeemissä jossa yhden ihmisen kivun tuntevat kaikki ryhmän jäsenet – ja kas kuin yllättäen tämä porukka on enemmän tai vähemmän epäsosiaalisia tyyppejä täynnään. Ensi alkuun heidän täytyy kertoa toisilleen pahimmat pelkonsa minkä jälkeen Sonozaki kertoo että heidän täytyy viettää tuleva kesä yhdessä, joukkoon liittyy vielä yksi erityisen masokistinen kivusta nauttiva kaveri Hisomu ja sitten käydään kesäleirillä missä havaitaan että systeemi välittää kaikkien yllätykseksi muitakin tunteita kuin vain kipua. Tämän jälkeen kuulemme että söpötypy Maki on mangaka jota TV-kamerat ahdistelevat kun mangasta olisi tulossa elokuva mutta koko muu porukka ryntää hänen avukseen ja Maki pääsee karkuun ja näin koko jengi hieman hämmennyksissään joenrannalla istuskellessaan toteaa että he ovatkin ehkä kaikki keskenään ystäviä. Sitten Agata päättää rakastua Sonozakiin mikä järkyttää osananajimi-typy Chidoria joka olisi halunnut vain Agatansa – ja huomaamme että porukka onkin itse asiassa täynnään samanlaisia yksipuolisia rakastumis-suhteita (…Okada, prkl…) jotka tunteet systeemi välittää sellaisella intensiteetillä jotta koko poppoo taintuu tantereeseen. Sitten kesä päättyy, kokeilu päätetään lopettaa ja tästä suivaantunut Sonozaki hyppää katolta mutta ei siinä tietenkään mitään pahaa tapahdu, ja saamme kuulla että Agata ja Sonozaki olivat molemmat pikkulapsina mukana systeemin aivan ensimmäisessä epäonnistuneessa kokeilussa joka jätti muut lapsoset surulliseen zombi-tilaan. Porukka huomaa että he osaavat tunnistaa muiden tunteet nyt jo ilman systeemiäkin, Sonozaki haluaa auttaa zombioituneita lapsia ja haluaa tuntea kaikkien kivut mutta Agata saa hänet luopumaan hullusta ideasta kokuhakustelemalla ja kertomalla rakastaneensa vain söpöläistään jo lastentarhassa. Näin kaikki on taas hyvin, uusia rakkaussuhteita kehitellään ja zombilapsetkin alkavat toipua.

Koko Kizna-systeemi oli tässä siis keksitty vain sen takia että saatiin katsojalle välitettyä viesti että olit sitten vaikka minkälainen friikki tahansa niin voit silti saada ystäviä ja rakastua kunhan vain ganbaroit riittävästi – mikä nyt sinänsä on oikein mukava ja positiivinen tarinan ydin joten annetaan pisteet siitä. Siinä missä Okada tavoilleen uskollisena epäonnistuu on se että jutun juoni haudataan aivan turhanpäiväisiin röpellyksiin joita tässä edustaa pseudo-scifi-kivunjakosysteemi – homma olisi ollut paljon helpommin lähestyttävä ilman tätä älynväläystä. Toinen Okadan ongelma on sitten liika melodraama joka tässä näkyy angstisina epäonnistumiseen tuomittuina rakkaussuhteina jotka eivät nekään olisi olleet mitenkään tarpeellisia – ja sivutuotteena tämä sitten johtaa epämiellyttäviin tai parhaimmillaankin mitäänsanomattomiin hahmoihin. Jos porukka vaikuttaa inhottavalta miksi olisin katsojana kiinnostunut tuleeko niistä kavereita tai rakastavaisia? Tämä on oikeastaan se mihin kaikki Okadan viimeaikaiset tekeleet ovat kaatuneet, hän ei näköjään yksinkertaisesti osaa luoda sympaattisia hahmoja minkä jälkeen kaikki mitä hän sitten kirjoittaa jutun juureksi menettää täysin arvonsa. Sääli, sääli.

Studio Trigger otti tällä sitten askeleen kohti tuntematonta kun pistivät kasaan sarjan joka EI perustunutkaan Imaishin ihannoimalle Kelju K. Kojootti -tyylille jossa millään muulla ei ole väliä kuin katsojien kärsimillä epilepsiakohtausten määrällä. Debyyttisarjaansa ohjannut Hiroshi Kobayashi oli selvästikin aivan liian heikkoluonteinen tapaus pistääkseen Okada aisoihin joten jälki oli niin tuskaista kuten olisi etukäteen voinut arvatakin – mutta positiivisesti asiaan suhtautuen voi todeta että oli hän sentään parempi kuin Imaishi olisi ollut. Muutoin tekninen jälki oli peruslaatuista mitä nyt hieman silmää kärvisteli se kun porukan hahmodesign oli vähän turhan ilmeisesti kopioitu muista Triggerin sarjoista.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset