~ Arvosana 2.5/5 ~

harmony1

Kapinallinen toimintatypymme Tuan Saharan aavikolla…

Tässä sitten jatkamme tunnetun japanilaisen scifi-kirjailija Project Itōn (…tämä on siis kaverin itselleenkeksimä nimi…) teosten animeleffasovitusten sarjaa (ensimmäinenhän oli Shisha no Teikoku, arvostelu täällä) ja nyt sovituksen pohjana ollut kirja oli viimeinen Itōn itsensä kokonaan kirjoittama, hän kun sattui kuolemaan vuonna 2009. Tarinassa siirrytään vuoteen 2075 jolloin on keksitty täydellisen terveyden takaava järjestelmä ja näin ihmiset elävät liki ikuisesti suloisessa hymyjen harmonian utopiassa mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä siltikään (…niinkuin arvasitte tietenkin…). Pohteena on ihmisen tietoisuuden rooli onnellisen elämän osana joten nyt mennään sinne diipimmän scifi-osaston puolelle jossa aivojanne vaivataan kaikenlaisilla kummallisilla pohteilla. Rymistely-scifi-faneille tämä ei siis tarjoa paljoakaan ja jos typyrakkaus suuresti inhottaa niin myös silloin joutuu hieman ummistelemaan silmiä.

harmony3

Tässä varsin ikävän tapahtuman omaperäinen kuvakulma…

Tarinamme sankari söpötypy-agentti Tuan tavataan Saharan aavikoilla jossa hän terveysfanaatikkojen kauhuksi niin ryyppää kuin vetää norttiakin ja niinpä pomo-leidi lähettää hänet takaisin kotimaahansa Japaniin vähän jäähdyttelemään – jota paikkaa Tuan suuresti inhoaa koska ei kestä harmoonisia ikihymyjä joita jokaisen on siellä vetäistävä naamalleen. Perille päästyään hän tapaa kaveritypynsä Cianin ja saamme kuulla kuinka he koulutypyinä yrittivät itsemurhaa mutta vain kolmas typy nuori kapinallinen Miach onnistui siinä – mutta shokkujen shokku!!! päivällistä mutustellessaan Cian tökkääkin veitsen kurkkuunsa ja tappaa näin itsensä! Pian selviää että kyseessä oli pahisilkiöiden masinoima joukkoitsemurha-aalto, he kun olivat päässeet käsiksi kaikkiin utopian ihmisiin istutettuun terveyttä vaalivaan koodinpätkään! Ja tämän päälle terroristit vielä vaativat että jokaisen on tapettava joku toinen ihminen! Tästä seuraa tietenkin maailmanlaajuinen kaaos ja Tuan lähtee ilkiöiden perään ja tapaa Bagdadissa tutkija-isänsä joka kertoo että tämän ilkiöporukan takana ei ole kukaan muu kuin Miach joka onkin siis elossa. Niinpä seuraavana määränpäänä on Miachin kotiseutu Tšetšenia ja Tuan kuulee että Miach on syntyisin oudosta porukasta jolla ei ole ollenkaan omaa tietoisuutta mutta Miach sai sellaisen kun joutui venäläisten sotilaiden kaappaamaksi ja raiskaamaksi. Kun Tuan sitten tapaa Miachin hän kertoo että aiheuttamallaan kaaoksella hän haluaa maailman bossien pistävän käyntiin Harmonia-projektin – joka projekti aiheuttaa sen että kaikki ihmiset menettävät tietoisuutensa joten näin saadaan taas rauha maan päälle. Tuan ei kuitenkaan halua että rakastamansa typy Miach muuttuu moiseksi tahdottomaksi nukeksi vaan ampuu hänet. Ja sitten Harmonia-projekti todellakin käynnistetään ja loppukrediitit rullaavat maailman palatessa harmoniaan…

harmony4

Traagisessa loppuratkaisussa rakastavaisemme Miach ja Tuan

Noniin diippiä shittiä, diippiä shittiä, leffan pohdinnan kohteena kun on se että milloin se ihminen oikeastaan on onnellinen? Onko se sitä kun kaikilla on tietokoneella kontrolloitu täydellinen terveys, ikuinen elämä ja naamalla kestohymy? Vai onko Miach oikeassa että vielä onnellisempaa on silloin kun olemme ilman minuutta täysin tahdottomia jolloin mitään pahaa ei ainakaan pääse syntymään? Vai oletteko Tuanin kannalla että hauskinta on silloin kun elämä onkin epätäydellistä ja että pienet kännit ja kuubalaiset sikarit silloin tällöin tuovat onnea joskin vaikka lyhentävätkin elämäänne? Itō itse selvästikin kannatti tätä jälkimmäistä leffan sankartypy Tuanin tavoin ja tarinan perusasetelmasta onkin helposti keksittävissä se että Itō haluaa kovasti kritisoida japanilaista ristiriitoja ja erilaisuutta välttelevää kulttuuria joka hänen mukaansa aiheuttaa nuorten pahoinvointia joka johtaa jopa itsemurhiin. Eikä itsemurha ole ratkaisu, ihmisten tietoisuuden tuhoava projekti Harmonia kun on loppujen lopuksi vain massaitsemurhan aiheuttava työkalu – ruumis liikkuu mutta aivokopassa ei asu ketään, ja niinpä leffan loppuratkaisu onkin siis äärimmäisen masentava ja pessimistinen. Tämän päälle mukaan oli sitten vielä liimattu tyypillinen scifi-utopia-dystopia-teema ihmisiä kontrolloivasta bossijoukosta jonka rakentama systeemi toimii kuin unelma kunnes joku hakkeroi sen – minkä jälkeen edessä onkin unelman sijasta painajainen joten älkäätten rakennelko tällaisia…

Jälleen kerran voi miettiä sitten vielä sitäkin miten Itōn oma pitkäaikainen syöpäsairaus vaikutti tarinan sisältöön – täydellisen terveyden takaava systeemi varmaankin silloin kiinnostaa mutta näyttää siltä että hän päätyi lopputulokseen että ei sinnekään kannata mennä aivan mihin hintaan tahansa. Ja saattoi olla niinkin että lohduton loppuratkaisu kuvasi kaverin omaa mielentilaa, hänellähän kirjan julkaisun aikoihin oli elinaikaa jäljellä enää vajaa vuosi.

Sanottavaa leffassa siis riittää jotta itse Philip K. Dick olisi varmasti tyytyväinen (…ja Harmony-kirja itse asiassa saikin hänen nimeään kantavan kunniamaininnan…) mutta tällä kertaa kerronnan laatu ei oikein pysynyt sisällön tasolla. Lukuisia typyjen kouluelämä-takaumia heiteltiin satunnaisin väliajoin ja kolmikon entiseen elämään kulutettiin aivan liikaa aikaa leffan kokonaismitasta, ja siinä missä Tuan oli oikein särmä typy ja vei tarinaa eteenpäin kelvollisesti niin sivuhahmot olivat kyllä todella heikosti kirjoitettuja – Tuanin isä, joku lääketehtaan työntekijätypy, Interpolin agentti – porukka oli kuin pelihahmoja joiden tehtävä oli syöttää Tuanille tietoja miten edetä seuraavan bossin luokse. Muutenkin leffan erittäin runsas dialogi vaikutti aivan liian kirjalliselta ja syystä jos toisesta jäi sellainen tuntuma että sovitustyössä ei uskallettu tehdä riittävästi muutoksia alkuperäteokseen että leffa oltaisiin saatu kunnolla nimenomaan leffana vetämään – liekö sitten syynä se että hommasta vastannut Kōji Yamamoto on leipätyökseen noitaminA-lähetysblokin tuottaja ja tekstin kirjoittelu on kuitenkin pikkuhiukkasen eri puuhaa. Parhaimmillaan tästä olisi saatu hyvin pitkälle GitS-franchisen kyberpunk-tarinoita muistuttava rähinä eritysesti kun kylmänviileä toimintatypy Tuan kieltämättä tuo heti mieleen majuri Motokon. Ja kuten varmasti olette huomanneet, tarina ei ole hardcore-scifi-sisältöinen ollenkaan joten jos alatte miettimään juonta esitetyn teknologian kautta niin löydätte nopeasti kaikenlaisia ammottavia aukkoja.

harmony2

Harmoniaa uhkuvia rakennelmia esiteltiin myös runsain mitoin

Remmissä leffassa oli Studio 4°C ja ohjaajanhommissa japanilaistunut jenkkipoika Michael Arias (tunnette hänet debyyttileffastaan Tekkonkinkreet) avustajanaan Takashi Nakamura, ja saamme jälleen nauttia Ariaksen tavaramerkiksi muodostuneesta kameratyöstä jossa pitkien kamera-ajojen lisäksi kamera heiluu ja kiertelee niinjotta kaikki runsaasti käytetyn 3DCGI-tekniikan edut tulevat varmasti hyvin esille. Visuaaliselle puolelle oltiin kerätty laaja valikoima shaftmaisia geometrisiä kuvia ja kuuluisasta kyberpunk-live-action-leffasta Blade Runner oltiin poimittu vaikutteita sähköisen taustamusiikin säestämille hitaille maisema-tunnelmakohtauksille – ja tätä hitautta leffan kaksituntiseen mittaan sopi kyllä vähän turhankin paljon. Miyuki Sawashiro (Tuan) oli puolestaan seiyū-listan itseoikeutettu tähti joka tulkitsi hahmonsa kyynisen kylmän ulkokuoren sisällä Miachiinsa tulisesti rakastuneen typyn vakuuttavaan tyyliin – ja olisivat nyt vielä pyytäneet häneltä leffan tunnarilaulunkin mutta ei kun ei, siinä hommassa oli sarjasta Guilty Crown kuuluisa (…) bändi EGOIST.

Vielä kolmatta Project Itō -leffaa odotellaan nimeltään Gyakusatsu Kikan mutta sen ensi-iltapäivä on teillä tietymättömillä koskapa animointistudioksi alunperin valittu Manglobe meni ja teki konkurssin ja sen raunioille perustettu Geno Studio jatkaa sitten hommaa mitenkuten nyt tässä vauhtiin pääsee.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset