The Anthem of the Heart
Beautiful Word, Beautiful World


~ Arvosana 2.5/5 ~

anthem1

Jun haluaa kiihkeästi kertoa Takumille jotain tekstareiden avulla…

Kevään 2011 suunnattoman hienon nyyhkydraama-sarjan Ano Hi Mita Hana no Namae o Bokutachi wa Mada Shiranai tekijätiimi päätti juhlistaa onnistunutta suoritustaan vielä kerran pistämällä kasaan tämän täysin eri tarinaan perustuvan kaksituntisen leffan joten arvaatte varmaan että pätkää on odotettu animefanien piirissä melkoisella jännityksellä. Draama on edelleenkin tyylisuuntana mutta lisukkeena on tässä nyt romanssi eivätkä silmät nyt siis hikoa niinkään hahmojen surullisista kohtaloista vaan enemminkin heidän ystävyyden ja rakkauden tunteiden kehityksestään.

Söpötypymme Jun oli lapsuudessaan oikea hölöttäjä mutta meni sitten kertomaan äidille kun isä kävi vähän love-hotel-keikkailemassa hajottaen näin perheen mistä syyllisyydentunteesta traumatisoitunut nyt koulutypyksi kasvanut Jun ei sitten enää juuri puhukaan mitään. Shokkujen shokku iskee kuitenkin kun sensei määrää hänet juhlienjärjestelykomiteaan johon myös pääpoju Takumi joutuu – ja jossa on myös mukana kätensä hajottanut ärjy baseballisti Dai sekä cheerleading-bossitypy Nidō. Sensein mielestä musikaali olisi oikein hauska juhlanumero-idea mutta vastahankaiset koulukkaat arvelevat että se olisi liian suuri vaiva. Sitten Jun kertoo Takumille tekstiviestein tarinansa ja että kun jos hän yrittää puhua niin vatsaan alkaa koskea, jonkinlainen kirous siis hän arvelee, johon Takumi tuumaa että musikaalin tavoin laulun lurauttaminen ei ehkä sattuisikaan – ja kotona kokeillessaan Jun ällistyy että näin todella onkin! Tästä innostuneena Jun alkaa sanoittamaan laulua joka kuvastaa hänen omaa kohtaloaan ja komiteaporukka onnistuu lopulta vakuuttamaan luokankin että Junin tekstiin perustuva musikaali on itse asiassa oikein hyvä projekti. Ja samaan aikaan toisaalla näemme kuinka baseball-porukka inhoaa Daita hänen päällepäsmäröivän luonteensa johdosta ja kuulemme että hänen haikailemansa Nidō on joskus ollut Takumin tyty-yde.

Sitten aletaan kasailemaan musikaalia, Dai pyytää anteeksi niin pesäpallisteilta kuin pelästyttämältään Junilta ja paljastuu että Takumi on näpsäkkä pianisti joten musikaalin biisit asettuvat hänen toimestaan kohtuullisesti kohdilleen. Jun on suunnitellut tarinalle surullista loppua mutta vaihtaa sitten mielipidettään joskin tosin Takumin kanssa tuumiessaan he päätyvät siihen että parasta olisi jonkinlainen yhdistelmä näistä. Sitten esitystä edeltävänä iltana Jun kokee shokkujen shokun kun hän salakuulee Takumin ja Nidōn väittelyn ja Takumin vakuutuksen että hän ei rakastakaan Junia! Hän juoksee tapansa mukaan karkuun eikä kukaan löydä häntä esityspäivänä joten estraadi joudutaan avaamaan varamiehisenä kun Takumi poljeskelee ympäriinsä etsiessään karkulaista. Hän löytyykin mistä seuraa kovaäänistä huutoa (…) minkä lisäksi Jun vielä kokuhakusteleekin mutta joutuu Takumin torjumaksi – mutta kaikesta draamasta huolimatta he singahtavat takaisin koululle jossa Jun tekee komean entreen ja hoitelee musikaalin lopun lauluhommat niinjotta äitinsäkin kyynelehtii. Ja sitten kun kaikki on ohi parannuksen tehnyt Dai päättää kokuhakustella Junin kanssa kun taas Takumi ja Nidō päättävät tehdä saman vähän myöhemmin…

Kuten varmasti yltä huomasitte leffa oli äärimmäisen kaksijakoinen: alun kolme-neljännestä oli jopa hienoa tarinankerrontaa kun ystävätön ja mitäänpuhumaton söpötypy Jun tutustuu komiteaan joutuessaan Takumi-poikuliin jonka kanssa hän ensin onnistuu avautumaan tekstaroimalla ja sitten vielä erityisen runollisesti ilmaisten tunteitaan musiikin avulla. Näin hän murtautuu itsekeksimästään kuvaannollisesta puhumattomuuden munankuoresta mitä leffassa kohtuullisen näyttävästi joskin hieman omalaatuisesti esiteltiinkin antaumuksella. Ystävystymisestä seuraa tietenkin helposti sitten vielä syvemmät rakkaudentunteet ja kun Takumi vielä vaivojaan laskematta on aina kaikessa Junin tukena ja turvana niin olemme matkalla ihanaisen söpöparin syntymiseen eikö vain? Mutta viimeisen puolituntisen aikana sitten iskee jonkinlainen kässäristi Mari Okadan oikku, unelmiemme paria ei synnykään vaan jörö yrmy Dai viekin sen suloisimman Jun-typyn! Mitä helv…! Nämä kaksi tuskin vaihtoivat paria sanaa koko leffan aikana, miten prkl niistä nyt voi yhtäkkiä syntyä pari??? Eihän tällaista voi kukaan järjissään oleva käsikirjoittaja tehdä kuvitellen että katsomo olisi vakuuttunut tällaisesta äkkiväärästä tarinankäänteestä. Ilmeisesti Okada arveli että teenpä tässä pikku källin jolla piristetään tätä romanssi-leffa-genreä mutta tämä vain kuvastaa hänen pahaa ammatillista vikaansa: suhteellisuudentajun puutetta. Junin tarina oli siis oikein hienosti kirjoitettu ja jos se olisi viety päätökseen siinä 90 minuutin kohdalla leffan arvosana olisi kummasti parempi mutta nyt jäi hommasta hyvin ikävä sivumaku, aivan kuin Okada olisi suorastaan alkanut syvästi inhota luomaansa söpötypyhahmoa.

Päätypy Junin hahmonkehityksen ollessa loppua lukuunottamatta kelpo tekstiä niin muu porukka jäi sitten aika lailla hänen varjoonsa, pääpojumme Takumi ja varsinkaan söpötypy Nidō eivät juuri edisty mihinkään muutenkuin vanhan suolan janon merkeissä, ja Dai puolestaan oivaltaa kyllä pölhöytensä mutta siihen se sitten hänen kohdaltaan jääkin. Loppupuolen draamaisissa kohtauksissa näette sitten sen toisen Okadan ikuisen ongelman: hänellä on sellainen kummmallinen käsitys että todellisia tunteita ei voi ilmaista muutenkuin palosireenin tavoin huutamalla – mikä riipii korvaa eikä muutenkaan edes pidä paikkaansa.

anthem1

Kelpo taustamaalauksia kun Jun juttelee munan kanssa…

Ikävä kyllä tässä siis kävi niin että ohjaaja Tatsuyuki Nagai ei enää toista kertaa onnistunut pitämään Okadan metkuja kurissa, lieköhän joku pihistänyt hänen baseball-mailansa jolla mätkiä kässäristiä päähän, mene ja tiedä. Tekninen jälki oli leffatasoksi kelvollista ja taustataide paikoin jopa aivan loistavaa mistä kiitokset saa studio A-1 Pictures. Tuttuutta hommaan tuo Masayoshi Tanakan hahmodesign joka suloisasti muistuttaa paremmista ajoista ja sarjasta Ano Hi Mita Hana no Namae o Boku-tachi wa Mada Shiranai. Ja lopuksi kehaistaan vielä että Inori Minase oli oikein söpö Jun.

Menestystä leffa kyllä on saanut, lippukassatulot ylittivät maagisen ¥1mrd rajapyykin (ks lisää täällä) mikä on hyvin harvinaista ei-lapsille suunnatulle animeleffalle.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset