Blood Blockade Battlefront


~ Arvosana 2/5 ~

kekkai4

Tällaista se meno enimmäkseen oli… (Klaus mäjäyttää jotta tiiliskivet lentelevät)

Mörkömätöstelyn ystäville on tähän nyt kasattu oikein kunnon paketti sitä itseään kun siirrymme Ämöörikän mantereelle ja New York Cityyn jonne 3v sitten pelmahti joukko mörkömökkyjä jonkun Portin kautta ja näin se mätöstely sitten saattoi alkaa. Mangaka homman takana on Yasuhiro Nightow joka on aiemmin tehnyt aivan arvostustakin saaneita juttuja, Trigun-mangan ja Gungrave-peliskenaarion, ja tässä tämänkertaisessa saavutuksessa hän on lähtenyt sille linjalle että kopioidaanpa hieman ideoita Baccano!– ja Durarara!!-ranobeista kenenkään huomaamatta ja väännetään sen päälle chūnibyō-ruuvia kaakkoon. Mitenkähän tässä onnistuttiin?

Tapaamme siis pääpojumme Leonardon Hellsalem’s Lot (ent New York City) -kaupungin kaduilla joilla siis tuon Portti-katastrofin jälkeen tepastelee kaikessa rauhassa sekä ihmisiä että alien-möykkyjä sulassa sovussa tai ainakin suurinpiirtein. Leonardolla kuitenkin sattuu olemaan salattu kyky Goddo Eye (…no tietenkin…) ja niinpä hän liittyy vigilanttiporukka Libraan joka pitää järjestystä yllä kaupungissa kun möykyt rettelöivät aina silloin ja tällöin. Tästä sitten alkaakin sarjan pääosan kattava episodimainen möykkytappeluskavalkaadi: välillä vaivana on huumediilerit, sitten taas vampyyrit ja joskus myös muistinmenetysmöykytkin ja tietysti myös mechat ja lopulta nähdään zombejakin. Mukaan liittyy vielä merenmies Zed ja sitten muutaman loppuepisodin ajaksi tavataan söpö sisaruspari Black ja White jotka aiheuttavat suurempaa harmia siinä että söpöpoju Black onkin jonkun ilkiökunkun riivaama ja haluaa tuhota kaupunkia suojaavan näkymättömän muurin mutta lopulta kaikki kääntyy parhain päin kun White osoittautuu olevan juurikin tämä muuri (…ehh…) ja asettuu entiselle paikalleen – Leonardon pieneksi suruksi koska White oli muutoin oikein söpöisä typy.

Noniin, juonikuvaus kertoo kaiken tarpeellisen siitä että mitään juonta ei hommaan oltu juuri vaivauduttu kasaamaan. Baccano!-vaikutus näkyy vain siinä että ensi alkuun heitellään täkyjä siihen suuntaan että taustalla pyörisi monenkinmoista jutunpätkää mutta loppupuoliskolla nähdään sitten että mitään ei vaivauduttu (tai osattu) kerätä kasaan samanlaiseksi katsojaa äärettömästi tyydyttäväksi kokonaisuudeksi kuin Baccano! aikanaan teki. Jäljelle sitten jäi tarinaltaan tällainen kerran-viikossa-turpaan-vain-ja-onnea hölmöily joka ei poikkea tusina-chūnibyō tekeleistä mitenkään – hölmöily myös senkin takia sarja loisti myös shōnen-sarjoille tyypillisessä äärettömän epäonnistuneissa komedia-leikkauksissa joissa slapstick ja chibi-hahmot lykätään päälle kesken kaikkien muiden tapahtumien näköjään jonkun random-generaattorin avulla. Sarjan perusidea oli siis siinä että kun riittävästi ruudulla välkkyy ja räjähtelee se riittää katsojille – tyypillinen style-over-substance-tekele siis. Loppujen lopuksi Baccano!/Durarara!!-vaikutus suurimmaltaan jäi siihen että niistä oltiin kopioitu mukaan muutamia hahmoja (Leonardo = Mikado, Zapp = Shizuo, Chain = Ennis). Päätösepisodissa vedeltiin jo pienessä paniikissa mukaan Jeesusta ja Hitleriä ja kässäristille vain tiedoksi että näin kun tehdään niin pohjalla pitäisi olla HIEMAN enemmin tanakkaa tarinankerrontaa – muutoin käy niinkuin nyt kävi että lopputuloksena on vain syvää myötähäpeää aiheuttava epäonnistunut syvällisyyden-kalastelu-yritys.

Ohjaajanahan hommassa oli Rie Matsumoto ja tämä tiedon perusteella aika lailla kykeni jo arvaamaan mihin suuntaan tämä sarja olisi menossa – hänen edellinen saavutuksensa (debyyttiohjaus Kyōsōgiga) oli lähes identtinen kohellus-kokemus jossa tarinankerronnan ja hahmonluonnin räikeät puutteet oli korvattu sillä ainoalla mitä Matsumoto näyttää osaavan: välkkyvällä ruudulla. Kässäristi Kazunao Furuya puolestaan ei animen kanssa ole ennen ollut tekemisissä – hän on paremmin tunnettu live-action-sarjojen kässäröijä – joten hänenkin mukanaolonsa mitä ilmeisimmin on ollut virhe koska järeämmin asiansa osaava ammattilainen olisi ehkä saanut ruudulle enemmän tarinankerronnan jäntevyyttä. Sarja on hyvä esimerkki siitä miten kehno tuotantotiimi onnistuu pilaamaan periaatteessa hyvän idean ja varsinkin Matsumoton olisi syytä palata ohjaajakouluun hieman opisekelemaan sitä yllättävää asiaa että anime on muutakin kun animaatiota.

kekkai5

Shakkipelikohtauksen taustat olivat jo aikalaisen psykedeelisiä! (Don Arlelelle, Klaus)

Mutta tästä voitte sitten päätellä kyllä aivan oikein sen että animaatio todellakin oli sarjan suuri anti ja näki että studio Bones oli pistänyt siihen kaikkensa koska ruudulla vilahteli ja välähteli aivan kuin Imaishi itse olisi ollut puikoissa pistämässä bittejä ojennukseen. Toinen kaluunanojennuksen aihe on Shinji Kimuran taustamaalaukset joiden komeus ei jäänyt vähääkään jälkeen animaation upeudesta, ja vielä voi prenikkaa ripustaa rintaan Taisei Iwasaki jonka jazz-pitoinen Baccano!-henkinen taustamusiikki oli monta kertaa se sarjan paras osa. Seiyū-listalla komeimpaan saavutukseen ylsi vanha parta Rie Kugimiya jonka kaksoisrooli (Black, White) osoitti mitä ne seiyūt oikein osaavat kun pitää esittää kahden hahmon eri ääniä ja lähes koko ajan vielä samassa kohtauksessa – eikä kumpikaan ollut edes tsundere! Ai niin mainitaan vielä ED jonka animaatio oli varsin hauska.

kekkai1

Ja mukana oli myös Imaishilta kopioituja mätöstely-efektejä… (Leonardo, Zapp)

Sarjan levymyyntiluvut ovat olleet sen verran komeita (keskiarvo ripauksen alle 20’000 tällä hetkellä) että pahoin pelkään että ei ole kuin ajan kysymys että uusi kausi pärähtää ruutuun, joskin tosin aivan ongelmatonta tämä ei liene koska sarjan tarina loppua kohden eteni animeoriginaalin suuntaan uusien hahmojen myötä (Black, White). Niinpä joku voi joutua hikihatussa keksimään lisää uutta tarinaa kakkoskauden pohjaksi…ööh… hetkinen… no ei se tarinan keksiminen taida tälle franchiselle olla itse asiassa se jutun pihvi kyllä ollenkaan…


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset