Actually, I Am…


~ Arvosana 3/5 ~

jitsuwa

Sarjan parasta antia: legendaariset reaktionaamat! (Nagisa, Asahi, Yōko)

Haaremihuumorisarjat joissa haaremitypyt ovat hieman tavallista erikoisempia tuntuvat toimivan parhaiten ja näin se on tälläkin kertaa. Mikään animetaiteen huippu-eepos ei siis ole kyseessä mutta söpöily ja komedia rullaa tässä sen verran sujuvasti eteenpäin jotta katselukokemus on hyvin vaivaton, ja loppua kohden sarja kääntyy haaremin puolelta jo lähes romcom-menoksi kun on aika lailla selvää että pääpojun sydän sykkii vain sille yhdelle ja ainoalle.

Tapaamme siis pääpojumme Asahin joka on kovasti ihastunut söpötypy Yōkoon mutta kokuhakustelu-keikka menee sillä lailla hieman vinksalleen että kaiken hämmennyksen keskellä paljastuu että Yōko onkin söpö ja vaaraton vampyyritypy – mutta kaiken jälkeenkin heistä tulee kuitenkin parhaat kaverit. Luokan puheenjohtaja -typy Nagisa seurailee heitä hieman mustasukkaisena ja pienen kalabaliikin jälkeen paljastuu että hän on itse asiassa pikkuruinen söpö alientypy joka kuskailee itsensä näköistä koneruumista! Eikä hän ilkeä käyttää tiukasta tilanteesta selvitäkseen muistamattomuusvasaraansa joten kolmikko tekee parhaansa säilyttääkseen keskinäiset salaisuutensa kun paikalle rynnii koulun lehden toimittajatypy Mikan joka on aivan normaali ihmistypy – mutta jonka silmälaseissa asustelee epäonnea (…) aiheuttava onnenjumala! Vielä tavataan Yōkon kaveri susimies/typy Shirō, ja koulun rehtori Akane osoittautuu hänkin olevan hieman ilkikurinen demonitypy joten tylsää ei siis tule olemaan… Ja näin sitten tehdään porukalla curryä, käydään uimassa ja pienen epäonnenkantamoisen johdosta Nagisa päätyy kokuhakustelemaan mikä johtaa Yōkon ja Asahin välien viilenemiseen. Mutta kun Asahi vain rakastaa Yōkoaan niin hän aikoo kokuhakustella uudestaan mutta sitten päädytäänkin Yōkon vampyyrikotitalolle jossa hieman vastahankainen isäpappa pistää kapuloita rakkauden rattaisiin ja aivan lopulliseen onnen kliimaksiin ei sarjassa siis ennätetä.

Näin siis periperinteiseen tapaan haaremipojun ympärille kerättiin ensin koko joukko häneen ihastuneita typyjä mutta koska sarjan pääkolmikko Yōko, Nagisa ja Asahi olivat kaikki hyväntahtoisen höhlää porukkaa oli tämä rakkauden piirileikki hieman tavallista suloisampaa seurattavaa. Tämän päälle typyjen epä-ihmis-ominaisuudet pyörittivät erityisesti sarjan alkupuoliskolla oikein mehevää komediaa jossa yleensä loisti Nagisa: vaikkapa hänen figuuri-leikkinsä kun hänen koneruumistaan piti käydä välillä lataamassa oli oikein hauska episodi (episodi 4) ja muutoinkin porukan reaktionaamat olivat sieltä legendaarisimmasta päästä. Loppupuoliskolla sitten huumorin määrä väheni ja vastaavasti taas lutuisuuden määrä kasvoi kun kokuhakustelut alkoivat singahdella taajaan. Pientä ecchiä oli myös tarjolla varsinkin silloin kun suhteellisen himokas Shirō typymuodossaan pääsi Asahin kimppuun…

Huumorihommia ennenkin ohjannut Yasutaka Yamamoto (Servant × Service, Shinryaku!? Ika Musume) teki tästä siis taas kelpo sarjan jossa nimenomaan osataan välttää näille hommille yleinen puisevuus pitämällä reipasta vauhtia yllä kun vitsistä toiseen edetään riittävän ripeästi. Pistetään kuitenkin se kirkkain prenikka Yū Serizawalle (Yōko) jonka hunajainen kansai-ben sulostutti errrittäin miellyttävästi korvaa samaten kuin hänen söpöt gulp-äännähdyksensä, ja kelpo kuunneltavaa oli myös oikein mukava hiphop-vaikutteinen ED (”Ienai Ienai”, Hilcrhyme).


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset