~ Arvosana 3/5 ~

akaneandgun

Akane pärjäilee aika hyvin myös tavallisten aseiden kanssa!

Psycho-Pass -ykköskauden tapahtumista on tässä kulunut neljä vuotta ja Sibyl-systeemi on laajentunut jo naapurimaahankin joten Akane lähtee oikein reissun päälle selvittelemään ongelmia joita luonnollisestikin aina syntyy kun tästä systeemistä on kysymys. Tiedossa on siis scifi-painotteista toimintarämistelyä ja kun Urobuchi on jälleen kässäröimässä niin myös pseudofilosofoinnin ystäville esitellään ah niin syvällisiä monologeja…

Vauhtiin päästään kun Akane porukkansa kanssa tyrmää Tokioon muiluttautuneen ulkomaisen terroristiporukan ja kun eloonjääneitä kuulustellaan paljastuu että he ovat kotoisin Kaakkoisaasian Unionista ja kaiken kukkuraksi heidän muistojensa perusteella terroristihommissa siellä heiluu itse ykköskauden vanha tuttu mussukkapoju Kōgami! Unionilla on käytössään Sibyl-systeemi ja näyttää siltä että terroristeilla on tavoitteena sen päreiksi pistäminen ja niinpä Akane lähtee paikan päälle selvittelemään mitä oikein on tekeillä – ja suureen matkusteluintoon saattaa vaikuttaa myös kaihoisa poju-yden perään haikailu… Kaikki näyttää utopialta Sibyl-systeemin hallinnoimalla saarella jossa myös pääbossi Han pitää majaansa ja sitten Akane hyppää armeijan kyytiin kun ne käyvät vähän muksimassa terroristeja. Tappelunnujakan tiimellyksessä Akane näkee kultsimumpsukkansa Kōgamin ja lyöttäytyy tämän mukaan terroristien päämajaan. Armeijan kaverit eivät asiaa kauaa ihmettele vaan pistävät palkkasoturijoukon asialle jotka hyökkäävät ja ottavat Kōgamin vangiksi ja Akane puolestaan jää armeijan kiinniottamaksi. Tarkoitus on tappaa molemmat sankarimme mutta sitten ihme tapahtuu! Japanin poliisivoimat hyökkäävät ja pelastavat kaikki, tämä olikin Sibyl-systeemin juoni jolla se oli houkutellut armeijan leipiin kaikki paikalliset latentit kriminaalit jotka nyt siis jäivät joukolla nalkkiin. Akane moraalinvartijaluonteelleen tyypillisesti käy vaatimassa että pääbossi Han luopuu vallasta – hän kun edustaa Sibyl-systeemiä joka vain himoitsi päästä hallitsemaan uusia alamaisia ja Akanen mielestä tällaiset hallinta-asiat pitää päättää kansan keskuudessa demokraattisesti. Samaan aikaan toisaalla Kōgami ja Ginoza hoitelevat palkkasoturibossin jauhelihaksi ja Kōgami katoaa jälleen omille teilleen. Ja kauniiksi lopuksi kuulemme kuinka Han-bossi luopuu vallasta – mutta tätä seuraavassa kansanäänestyksessä hän näyttää palaavan jälleen johto-hommiin…

Leffan parhaaksi puoleksi päätyy tällainen letkeä rämistely jossa ei pidä miettiä sen suuremmin juonikuvioita jotka vuotavat vettä läpi kuin siivilä vaan nauttia vain siitä kun porukat muksivat toisiaan asein ja nyrkein ja välillä mechojenkin avulla. Urobuchin taipumus raakuuksiin pelaa tässä leffan eduksi koska tappelunmätkeessä on tavallista suolaisampi veren maku suussa kun luita katkotaan ja rumihia syntyy kohtuullisia läjiä – ja Urobuchin taipumus täysin naurettaviin pseudofilosofisiin monologeihin on sitten se joka hidastaa leffan kulkua tarpeettomasti ja siten vie katselunautintoa. Myötähäpeä suorastaan pursuu korvista kun kuuntelette kun hahmo yrittää lausua liian vaikeita sanoja huonolla engrannillaan… Tuotantotiimi on sama kuin sarjan ykköskaudella ja taisin tuolloin sanoa että jos toiminta-live-action-ohjaaja Katsuyuki Motohiro olisi saanut potkaistua Urobuchin projektista pois jälki olisi ollut kertaluokkaa nautittavampaa ja aika lailla samat fiilikset on nytkin.

Mitään sen kummempaa muuta ei leffalta sitten kannata odotella, Sibyl-systeemi ei saa mitään uusia piirteitä, hahmot eivät kehity minnekään (…miksi Kōgami ryhtyi terroristiksi? koska hänellä oli tylsää…), eivätkä Akane ja Kōgami edelleenkään pidä toisiaan edes kädestä. Fokus on hyvin tiukasti pääparissa joten muiden hahmojen fanit jäävät aika lailla jämäpaloille – no, se pitää kyllä kirjata ylös että inhokkitypy Mika esiintyi yllättäen edukseen täysin moraalittomana pahana poliisina. Hieman koko touhusta jäi samanlainen maku kuin sarjan kakkoskaudesta (arvosteltu täällä): tarkoitus oli säilyttää status quo jotta jos tuotannon kaverit löytävät vielä jostain rahaa niin ne voivat pyöräyttää lisää animea sen kummemmin juonta miettimättä, uuden luominen on tässä franchisessä siis jo unohdettu.

Tekniikkapuolesta voi todeta että paikkapaikoin taustataide ja taustamusiikki olivat kerrassaan kelpo-leffa-tasoa eikä tappelus-CGI ollut huonoa sekään. Se mikä oli kokonaisuudessaan sitten heikommalla tasolla oli animaatio jossa päästiin vain TV-sarja-tasolle eli aika kangertelevan näköistä meininkiä leffaksi. Hieman myös nyt alkoi kuulua sekin että Kana Hanazawa (Akane) ei ehkä ole se paras valinta tällaiseksi ärjyksi toimintatypyksi jonka ääneltä vaaditaan auktoriteettiä ja volyymiä tiukoissa paikoissa.

Kaiken kaikkiaan vaikka mikään mestariteos ei siis ollut kyseessä tätä voisi kuitenkin pitää Psycho-Pass-franchisen parhaiten onnistuneena pätkänä, jopa himpun verran parempana kuin epätasaisuudesta kärsinyttä sarjan kakkoskautta.

Huumoria leffassa ei juuri ole mutta päätetään tämä tarina siihen kutakuinkin ainoaan väläykseen:

akaneboxingcombo

Akanen räjähtävä vasen-oikea-kombo… (Akane, Ginoza)


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset