When Marnie Was There


~ Arvosana 3.5/5 ~

omoidenomarnie

Ystävyyden kukka! (Marnie, Anna)

On vuosi 2014 ja toista kertaa on ohjaajanhommiin tässä päässyt Hiromasa Yonebayashi (hänen debyyttileffansahan oli Karigurashi no Arrietty (Kätkijät), arvostelu täällä) ja tämä leffahan on siinä mielessä historallinen että se on ensimmäinen Ghiblin leffa joka on tehty suurten gurujen Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan (ilmeisesti) eläköidyttyä – ja koska Ghibli parhaillaan etsii uutta suuntaa leffanteolleen voi tämä olla ikävä kyllä myös viimeinen perinteinen Ghibli-leffa. Alkuperäisteos on samanniminen nuortenromaani jonka on kirjoittanut Joan G. Robinson vuonna 1967 ja tässä leffasovituksessa Yonebayashi on siirtänyt tapahtumat meille tutumpiin kuvankauniisiin Hokkaidon maisemiin. Teema on aika harvinainen Ghibli-leffalle (lähimpänä on ehkä Majo no Takkyūbin (Kikin lähettipalvelu), arvostelu täällä), tällainen tuskaisan nuoren tytön kasvutarina josta ei puutu pientä magiikan ripaustakaan, ja sen verran on Yonebayashi draamaruuvia vääntänyt että pari nenäliinaa kannattaa varata siihen viereen.

Tapaamme siis sapporolaistypy Annan 12v joka vihaa itseänsä suuresti ja on niin itseensäsulkeutunut että hänellä ei ole kavereita ja tämän kaiken lisäksi hänellä on vielä astma – jonka vuoksi ottoäiti sitten lähettääkin hänet sukulaisten luokse maalle raikkaaseen ilmaan parantumaan. Pikkukylään saapuessaan Anna tapaa hyväntahtoisen sukulaispariskunnan ja asettuu taloksi heidän vanhaan mökkiinsä, ja ensi töikseen kävelyreissulla hän näkee salaperäisen rapistuneen kartanon. Sitten on vuorossa Tanabata-festivaali joka Annaa ei suuremmin kiinnostaisi, ja lopulta hän ryntääkin rannalle ja soutaa veneellä kartanon maille jossa hän törmää söpöön yöpukuiseen typyyn! He tulevat heti hyvin juttuun keskenään ja tapaavat seuraavana iltana uudestaan jolloin mennään piknikille ja Anna saa kuulla että typyn nimi on Marnie. Mutta sitten iskee onnettomuus! Anna nukkuu pommiin eikä ennätä tapaamiseen Marnien kanssa eikä häntä tämän jälkeen näykään vähään aikaan. Sen sijaan Anna kuulee että kartanoon on muuttamassa uusia asukkaita ja niin hän törmääkin Sayaka-typyyn joka luulee että Anna on Marnie! Sayaka on löytänyt huoneestaan Marnien päiväkirjan ja luulee että ikkunoita usein tiiraava Anna on Marnie joka kaipaa sitä takaisin.

Sitten Marnie palaa jälleen ja on tunnustusten aika: Anna kertoo että vihaa vanhempiaan jotka kuolivat ja jättivät hänet yksin – ja Marnie puolestaan kertoo että on yksinäinen koska vanhemmat ovat jatkuvasti poissa ja palvelijat pelottelevat häntä kammottavalla vanhalla siilolla jonne kerran raahasivat hänet. Anna päättää että lähdetään siilolle katsomaan että ei siellä mitään pelottavaa ole mutta sinne päästyään ukonilma yllättää heidät ja unesta herättyään Anna huomaa katkeruudekseen että Marnie onkin jättänyt hänet! Anna saa kuumeen ja siinä houriessaan antaa anteeksi Marnielle, ja parannuttuaan Anna ja Sayaka tapaavat maalari-naisen joka kertoo Marnien surullisen tarinan: hän oli paikallinen tyttö joka meni naimisiin lapsuudenystävänsä kanssa ja sai tyttären mutta molemmat kuolivat ja kohta kuoli myös tyttären tyttölasta hoitanut Marniekin. Ja Annaa kotiin hakemaan tullut ottäiti tuo mukanaan vanhan valokuvan joka Annalla kuuleman mukaan oli mukanaan pikkulapsena – se on kuva kartanosta ja Anna oli siis Marnien tyttärentytär! Ja näin kauniiksi lopuksi uutta elämänhalua ja uuden ystävän hankkinut Anna palaa Sapporoon.

Ja kuka sitten oli Marnie kysytte? Annan mielikuvituksen tuote vai aito haamu menneisyydestä? Tätä emme saa tietää, eikä se loppujen lopuksi ole niin tarpeenkaan.

Yonebayashi on taidoillaan saanut rakennettua tähän komean henkisen kasvutarinan juuri niinkuin se kuuluukin tehdä: Anna on katkeroitunut kuolleille vanhemmilleen tultuaan mielestään hylätyksi mutta samalla tietää että katkeruudella ei ole mitään oikeaa perustetta ja niinpä hän inhoaa itseään näistä tunteista – mutta tavattuaan Marnien ja kuultuaan hänen yksinäisyyden kokemuksistaan ja peloistaan Anna huomaa että vaikeita asioita ovat kokeneet muutkin eikä hän olekaan se maailman surullisin tapaus. Annan ja leffan tarinan kulminaatio onkin se kun Anna halaa peloissaan olevaa Marnieta ja toteaa että roolimme taisivat juuri vaihtua – komeasti kirjoitettu kohtaus ja kaluunat Yonebayashille joka toi tämän maagisen tapahtuman ruudulle tyylikkään hillitysti. Tämän jälkeen Anna saa itseluottamusta ja uuden ystävän ja ensimmäistä kertaa kutsuu ottoäitiään äidiksi – leffan loppu-puolituntinen onkin tällaista katarsista jossa ilon ja surun kyyneleet sekoittuvat. Jo Karigurashi no Arrietty (Kätkijät) osoitti että Yonebayashi osaa kertoa rauhallisena soljuvan tarinan joka kuitenkin imee katsojan mukaan hahmojen tunteisiin – jossain haastattelussa hän on sanonut että edesmennyt Yoshifumi Kondō (Mimi o Sumaseba (Sydämen kuiskaus), arvostelu täällä) on hänen suuri ihanteensa ja tämä kyllä näkyy. Ja Ghiblin vanhojen partojen perinne taas näkyy sitten siinä että maalaiselämän ihannointi on leffassa jälleen suorastaan käsinkosketeltavaa.

omoidenomarniescenery

Marnie tekee Titanikit – ja iltaruskon maisemat säihkyvät! (Anna, Marnie)

Kun kyseessä on Ghiblin lippulaivatuotanto niin tiedätte mitä odottaa: tekniikasta ette löydä moitteen sijaa, animaatio on virheetöntä, taustataide säihkyy – ehkä ei niin yksityiskohdista rikkaana kuin jos Miyazaki olisi ollut ruutuja piirustelemassa mutta en usko että kukaan voi nyt nähdystä jäljestä kauheasti valittaa. Pää-seiyūt Sara Takatsuki (Anna) ja Kasumi Arimura (Marnie) hoitivat hommansa hillitysti ja Ghiblin tunnetun tavan mukaan molemmat ovat tunnettuja live-action-näyttelijöitä.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset