Grave of the Fireflies


~ Arvosana 4/5 ~

grave1

Seita, Setsuko ja elämän iloiset hetket!

Elokuvan historiaan jäävänä päivänä 16.4.1988 ensi-iltansa sai samaan aikaan kaksi mammuttimaiseen maineeseen nousevaa Ghiblin anime-leffaa: Hotaru no haka (Tulikärpästen hauta) ja Tonari no Totoro (Naapurini Totoro). Samalla piljetillä pääsi siis näkemään molemmat leffat ja tämän hieman erikoisen ratkaisun takana oli Ghiblin epäilys siitä kuinka yleisö suhtautuisi omituisia elukoita esittelevään Totoroon, ja he laskivat että aiheeltaan tutumpi ja turvallisempi Hotaru toisi heille edes jonkun verran yleisöä. No, kuten tänä päivänä tiedämme eivät nämä huolet olleet mitenkään erityisen perusteltuja…

Hotaru no haka perustuu samannimiseen lähes-elämänkerralliseen romaaniin jossa kirjoittaja Akiyuki Nosaka (elokuvan Seita) kertoo kokemuksiaan toisen maailmansodan loppuvaiheista vuonna 1945 amerikkalaisten palopommien alla Koben kaupungissa ja varmaankin arvaatte että kovin hauskoja eivät nämä muistot ole. Tämä on Isao Takahatan ensimmäinen Ghibli-ohjaus ja tyylilajina on siis sota-tragedia ja leffaa pidetään paremissakin piireissä (mm maailman tunnetuin elokuvakriitikko Roger Ebert) maailman parhaimpiin kuuluvana sotakuvauksena – ja samaan hengenvetoon monet sanovat että leffa on niin rankka kokemus että eivät ehkä koskaan kykene katsomaan sitä enää toista kertaa. Vuonna 1945 Takahata itse oli 10-vuotias pojannaskali joten tarina on hänelle hyvin henkilökohtainen ja hän on ottanut mukaan omiakin muistojaan noilta ajoilta – hänen kotikaupunkinsa Ise kun palopommitettiin sodan aikana samalla tavalla.

Jo elokuvan ensiminuutit kertovat sen mihin tässä päädytään ja jos olette toista kertaa katsomassa ymmärrätte alun merkityksen ja olette jo sopivassa nyyhkivässä mielentilassa kun varsinainen tarina alkaa ilmahyökkäyshälytyksen tullessa (kyseessä on Koben pommitus maaliskuun 16-17, 1945) jonka alta sisarukset Seita (14v) ja Setsuko (4v) pinkovat turvaan. Sankarimme selviävät ehjin nahoin mutta jälki on rumaa, näemme maantasalle palaneen kaupungin ja hiiltyneitä ruumiita, ja surkeus huipentuu siihen että sisarusten äiti on pahoin palanut ja kuolee vammoihinsa. Heidän kaukainen tätinsä ottaa heidät sitten hoiviinsa mutta elämä ei ole helppoa: ruokaa on vähän ja täti inhoaa sankareitamme sen verran että lopulta Seita saa tarpeekseen ja niinpä he ottavat kamansa kantoon ja muuttavat hylättyyn pommisuojaan asumaan tulikärpästen kansoittaman järven rannalle. Aluksi kaikki sujuukin aivan hyvin mutta kun rahat loppuvat ja ruoka käy vähiin niin Seita joutuu turvautumaan varasteluun hengissä selvitäkseen. Edes hyvät neuvot eivät saa häntä muuttamaan mieltään vaan sisarukset elävät luolassaan nälkiintyneinä ja lopulta Setsuko kuolee aliravitsemukseen, Seita polttohautaa hänet ja menettää itsekin elämänhalunsa ja kuolee syyskuun 21. päivän iltana kuten hän leffan alussa ilmoitti. Leffan viimeinen varttitunti on muistokirjoitus Setsukolle ja kuten varmaan arvaattekin se on todella vaikeaa katsottavaa.

grave4

~ Fin ~

Maailman parhaimpiin kuuluvan sotakuvauksen mainetta ei saada vahingossa ja tragedian kaari on Takahatan käsissä taottu mestarillisesti – vaikka tapahtumat ovat dramaattisia ne soljuvat eteenpäin kiireettä ja rauhallisesti ja surulliseen loppuun päädytään hyvin loogisesti. Takahata osaa lähes ainutlaatuisen hyvin vähäeleisyyden: mitään ei alleviivata eikä ketään syyllistetä vaikka aiheen puolesta näin olisi äärettömän helppo tehdä – vahva sanoma jää katsojan mieleen ja hän itse muodostaa ne käsitykset joita ohjaaja oli tarkoittanutkin. Tässä myös huomataan Miyazakin ja Takahatan suuri ero: siinä missä Miyazaki keskittyy suureen tarinaan ja lähes unohtaa henkilöhahmot, Takahata keskittyy hahmoihin ja kertoo suuren tarinan heidän avullaan lähes huomaamattomasti.

Ehkä kaikista mielenkiintoisinta on kuitenkin se että sen kummemmin Takahata kuin Nosakakaan eivät kuuleman mukaan pidä tarinaa varsinaisesti sotakuvaksena. He ovat halunneet kertoa nykynuorisolle sen elämän kovuudesta joka kohtasi heidän sota-aikana eläneitä vanhempiaan jotta heidän mielestään kiittämättömiksi äityneet nykynuoret osaisivat osoittaa sopivaista kunnioitusta ikäihmisiä kohtaan. Seitan hahmo esittää heidän mukaansa itsekästä nykynuorta jonka mukavuudenhaluiset valinnat vievät turmion tielle, ja tämä tekijöiden ehkä hieman liian kärkäs moralisointi-into onkin se asia joka vie leffalta sen parhaan terän: ollakseen tragedian sankari Seita ei ole siihen riittävän traaginen vaan on uppiniskaisuutensa vuoksi aika lailla itsekin syypää sisarusten kovaan kohtaloon. Toinen teema jota tekijät ovat halunneet korostaa on yhteisöllisyyden merkitys: Seita ja Setsuki eristäytyvät yhteisön ulkopuolelle ja tästähän ei japanilaisittain koskaan mitään hyvää seuraa.

Teknisesti leffa on Ghiblille tyypilliseen tapaan hyvin animoitu, joskin taustataide on varsinkin leffan alkupuolella staattista ja still-kuvia käytetään paljon. Erityiseen kuuluisuuteen on nostettu Takahatan käyttämä ns pillow shot -tekniikka eli kohtauksesta toiseen siirrytään pistämällä väliin esim kuva maisemasta – tämän idean oli keksinyt toinen japanilainen ohjaajasuuruus Yasujirō Ozu muutama vuosikymmen aikaisemmin. Useat leffan alkupuolen kohtaukset ovat ilmeisesti Takahatan kunnianosoitus toiselle suurelle sota-animaatioleffalle Hadashi no Gen, sen verran samankaltaisia kuvakulmia on käytetty tuhoutuneen kaupungin esittelyssä. Michio Mamiyan ääniraita on aiheen mukaisesti hillitty ja kuuluisin kappalehan on lopun Satsuko-muistelun aikana soiva ”Hanyū no Yado” (”Home! Sweet Home!”) missä vaiheessa katsoja onkin jo puolitajuttomassa tilassa. Erityisesti pitää vielä mainita Setsukon ääni Ayano Shiraishi, joka leffan tekoaikoina oli peräti 5-vuotias.


Akiyuki Nosakan (1930-2015) muistokirjoitus on täällä.


© Porco Ojisan – porcoojisan(miukumauku)gmail(dot)com – Twitterask.fm

Mainokset